Maanantai tuntui tahmealta viikon Barcelonan loman jälkeen, eikä suinkaan pelkästään kelimuutoksen vuoksi. Kun lämpötilat tippuvat +27 asteesta +15 asteen tienoille, vettä vihmoo vaakatasossa ja karvakuonolaiset olisi lenkitettävä, ryhtyy väkisinkin vasemmalla kädellä plarailemaan pysyviä vuokra-asuntoja lämpimämmiltä leveysasteilta.
Rakkauteni Barcelonaan roihuaa tämän matkan jälkeen yhtä isolla liekillä kuin Turkua kohtaan. Olen käynyt Barcelonassa aiemmin jo kahdesti, yhden lyhyemmän ja yhden pidemmän visiitin, mutta niistä on vierähtänyt aikaa jo seitsemisen vuotta. Kaupunki oli muuttunut, eikä aina suinkaan positiiviseen suuntaan matkailijan näkökulmasta, sillä lama on vaikuttanut hurjasti muun muassa eri kulttuurikohteiden ylläpitoon. Esimerkiksi Parc Güell oli muuttunut maksulliseksi niiltä osin, missä Gaudin rakennelmia löytyi. Muutoin puisto oli täynnä erilaisia krääsämyyjiä ja turisteja, eikä aiemmin muistamaani leppoisaa puistomaista rauhaa ollut enää jäljellä.
Onneksi kuitenkin AirBnB-isäntäpariskuntamme osasi neuvoa myös suomalaiseen makuun sopivia kohteita, kuten kaupungin laidalta löytyvän Parc del Laberint d'Horta puiston, jonka taianomainen ja vehreä tunnelma vei mennessään. Puistossa on kuvattu myös Perfume -elokuvan joitakin kohtauksia.
Barcelona on yhdistelmä uutta ja vanhaa, kaupunkia ja rantalomaa, arkkitehtuuria, ruokaa, vanhoja kujia ja moderneja rakennuksia. Rakkauteni espanjan kieleen ja kulttuuriin syttyi vaihto-opiskeluni aikana Madridissa vuonna 2006, vaikka aika olikin vaikeaa nimenomaan kielitaitoni puutteen vuoksi. Olin naiivisti olettanut, että kai nyt yliopistossa jonkin verran englantia puhuttaisiin, mutta tyrmistyksekseni edes vaihto-opiskelijoiden toimistossa henkilökunta ei ymmärtänyt sanaakaan lontoota. Espanjalaisilla on kuitenkin kiehtova tapa rohkaista ja yrittää ymmärtää, vaikka kuinka bamlaisi murteella tai huonolla kieliopilla (toisin kuin pohjoinen naapurinsa Ranska). Aina asiat saatiin hoidettua ja pääsin jopa kolme neljästä kurssista lävitse sen puolen vuoden aikana (neljättä eivät päässeet läpi kaikki paikallisetkaan).
Kielitaito on kuitenkin kuin mikä tahansa taito. Kotiin palattuani yritin jatkaa espanjan kielellä ajattelua ja eri fraasien opettelua. Ajan myötä se kuitenkin unohtui ja ne harvat kerrat, kun olen voinut natiivin kanssa keskustella, eivät mitenkään riitä kielitaidon ylläpitämiseen. Ennen espanjan opettelua olin lukenut vuosikausia ranskaa ja puhuin ruotsiakin aika auttavasti, mutta nyt espanja on ottanut aivoistani sen lohkon, joka on varattu ns. kakkoskielelle. Ruotsin sanoja tapaillessani vain espanjaa tulee mieleeni, mutta ehkäpä asiaan tulee pian muutos, kun vietän ensi syksystä puolet Tukholmassa.
Espanjassa on ihan oma tuoksunsa. Limbinen järjestelmä tunnistaa niin tuoksut kuin tallettaa tunteet, minkä vuoksi tuoksumuisti on usein paljon vahvempi kuin vaikkapa visuaalinen muisti. Espanjassa on tietty makea, lämmin hajunsa, joka varsinkin kaupungeissa on yhdistelmä kuumaa asvalttia, pakokaasua, viemäreitä, kahvia, ruokaa ja lämmintä hiekkaa. Siihen tuoksuun yhdistyy valtavasti muistoja ajalta, kun 23-vuotias minä oli vielä niin varma – ja samaan aikaan epävarma – kaikesta. Olin varma, että kotini tulisi aina olemaan ulkomailla, ja etten ikinä löytäisi paikkaani Suomesta. En vielä tuolloin ollut Suomen kansalainenkaan, mutta kotiin palattuani laitoin paperit vireille. Löysin oman suomalaisuuteni vasta ulkomailla, kun kielitaidottomana olin yhtäkkiä la chica de Finlandia, una finlandesa.
Vaikka aikani Espanjassa oli lyhyt ja vaikeakin, kaipaan silti sinne aina takaisin. Koen hengittäväni helpommin, takakireys täysin triviaaleista asioista (kuten tuleeko kenkien mukana hiekkaa sisälle) hellittää, ja katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien lävitse. Paitsi, että espanjalainen valo on kullan keltaista, kuten alla ottamassani kuvassa aurinkolasieni lävitse. Se pehmittää kontrastit ja saa kaiken näyttämään nostalgisemmalta, kuin vanhassa valokuvassa ikään.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Jätä viesti!